Johan on oloja. Tässä ollaan nyt melkein 2 viikkoa kärsitty kammottavasta kuvotuksesta. Oksentaminen saattaisi ehkä helpottaa hetkeksi, mutta mulla ei moista taitoa ole. Todistettavasti olen joskus penskana onnistunut oksentamaan muutamaan kertaan, mutta mitään muistikuvaa mulla ei homman toimimisesta ole.
Tämä kuvotus on lamauttavaa. Makaan lattialla/sängyllä/sohvalla kieriskellen ja yksi lähes 1-vuotias kaipaa tauotonta huomiota. Mitä vähemmän huomiota saa, sitä enemmän alkaa tekemään pahojaan. Yhdistelmä on jokseenkin toivoton, koska mulle tulee sitä pahempi olo mitä enemmän joudun pojan perässä juoksemaan. En tiedä kuinka monta kertaa olen miehelleni julistanut olevani viimeistä kertaa raskaana elämässäni. MONTA! Pojan kanssa en muista mitään tällaista, toki kuvotusta oli, mutta ei tässä mittakaavassa, tai sitten aika jo kuultaa muistot.
Saikulla olen ollut nyt viikon. Työnteosta ei tulisi mitään, sillä lisäksi keskisyke on varmaan levossa taas noin 100 luokkaa. Ja jokainen asennonmuutos vetää vintin hetkellisesti pimeäksi. Ihan kauhulla mietin ensi viikkoa töissä, jos tilanne ei ala hiljalleen helpottamaan.
Tilanne on hyvin ristiriitainen, tätähän me haluttiin, toivottiin, odotettiin ja nyt saatan kuitenkin välillä ajatella mihin pääni olenkaan pistänyt. Ja jos olot sattumoisin päivän aikana helpottavat muutamaksi tunniksi, valtaa mielen huoli pikkuisen elossa olosta. Eli mikään ei ole hyvä. Ehkäpä tämä taas tästä iloksi muuttuu, kun olotkin helpottavat.
-Onna ja Nipa-Ritu 10+3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti