Lokakuu

Kauhia kun tuo aika rientää, edellisestä blogiviisitistä on kuukausi. Lueskellut olen toki sitä ahkerammin.

Elämämme on tällä välin mullistunut aikalailla. Ensinnäkin olemme astuneet ulos raskauskaapista lähimmille ystäville ja sukulaisille. Uutiset on otettu vastaan positiivisesti, joskin melko yllättyneesti etenkin sukulaisten osalta. Edes siskoni, joka yleensä lukee minua kuin avointa kirjaa, ei aavistanut mitään.

Toiseksi minusta on tullut yksinhuoltaja. Miehen työ on liikkuvaa ja tämä oli odotettavissa, mutta nyt siis elellään arkea kahdestaan pojan kanssa, kun isimies pitää majaansa 600km päässä kotoa. Alkuperäinen tarkoitus oli lähteä perheenä, mutta lopullisen siirtopäätöksen viivästyttyä päätin tehdä omat ratkaisuni ja jäädä syksyksi töihin. Pari päivää tämän jälkeen miehen siirto varmistui. Niinpä niin..

Onneksi teen vain 50% työaikaa ja pääsemme melkein parin viikon välein lähes viikoksi kerrallaan miehen luokse. Mutta on tämä kyllä rankkaa. Kaikki on minun vastuullani: jokainen roska, ruoka ja pyykki. Poika kulkee mukanani ihan kaikkialle. Omaa aikaa ei ole, koska joudun jo työpäivinäni kuormittamaan sukulaiset äärimmilleen pojan hoitojärjestelyillä. Enpä enää kehtaa pyytää poikaa katsomaan pariksi tunniksi ihan vaan siksi että saisin nukkua päiväunet tai käydä yksin kaupassa. Suihkussa käyminenkin on valtava ruljanssi. Mahdollisuus tähän on oikeastaan ainoastaan pojan nukkumaanmenon jälkeen, jos siis haluan rauhassa käydä. Joinain päivinä olen yksinkertaisesti ollut niin väsynyt, että olen painunut vain suoraapäätä nukkumaan pojan nukahdettua ja kärvistellyt seuraavan päivän paskaisella tukalla. YÖH. Nostan hattua jokaikiselle yksinhuoltajalle!

Sanomattakin on kai selvää että poika on mahdoton. Kukapa juuri yli 1v. ei olisi? Päiväunia on lähiaikoina nukkunut vain yhdet, silloinkin kesto max. 1h. Koko loppuaika mennään pää kolmantena jalkana. Poika kiipeilee mitä eriskummallisempiin paikkoihin. Onneksi osaa jo kohtuu hyvin laskeutua itse peruuttaen sängyltä, sohvalta, tuolilta, mutta aina sekään ei mene ihan nappiin. Otsassa on ollut varmaan 10 mustelmaa ja nenä on ollut verillä kahdesti tässä kuukauden sisään. Jotain juoksuaskeleen tapaista yrittää välillä ottaa. Ymmärtää nyt selkeästi sanojen merkityksiä, tuo pallon pyydettäessä jne. Edelleenkään mitään tunnistettavaa sanaa ei päästä. Sormella tosin osottelee erinäisiin kohteisiin ja huutaa KA! Saattaisi ehkä olla KATSO? Ja lausahdusta OI! poika huutelee usein. Yleensä heitettyään pallon pitkälle tai onnistuttuaan jossain uudessa vaikeassa asiassa.

Kakkosen pientä hipsutusta on alkanut tuntumaan vatsassa. Tai ainakin luulen niin. Jännää miten ei toisella kerrallakaan osaa tulkita niitä varmasti liikkeiksi. Viikkojen puolesta ei ainakaan olisi liian aikaista. Pojasta muistan maininneeni liikkeistä neuvolassa Rv 18+1.
Rakenneultra on 2 viikon päästä. Menen yksin, koska mies ei tietenkään pääse. Sukupuolen aion selvittää, mikäli kaikki muu on kunnossa. Salaisuutena emme sitä aio pitää, emmehän pitäneet esikoisestakaan. Hieman hirvittää mennä yksin, kun tuota amniokiinnikeasiaa kuitenkin siellä tutkitaan. Osaankohan vaatia vastauksia kysymyksiini vai tyydynkö vain nyökkäilemään? Ja jos siellä selviää jotain huolestuttavaa, kenen olkapäätä vasten voin tihrustaa? Kaikki muut ihmiset, olivatpa sitten kuinka läheisiä hyvänsä, tuntuvat kuitenkin vierailta tässä tilanteessa. Onhan tämä tavallaan ihan meidän oma juttu. Mun ja miehen ja tietysti pojan, joka tosin ei siitä vielä mitään ymmärrä. No toivotaan että kaikki on hyvin ja stressaaminen sen osalta loppuu.

Palaamisiin viimeistään ultrakuulumisten parissa.

Onna, Poju ja Kakkonen 18+2.